Koen asiat niin, että itsensä kanssa on solmussa aina jos ei pääse asioista puhumaan.
Pitkään elämästäni on puuttunut ihminen, jolle puhuisin.
On tapahtunut paljon asioita, joiden takia lähelläni ei ole ketään. Ei ainakaan ketään kelle puhua. Oikeista asioista ja tunteista.
Ennen kuin tapasin nykyisen aviomieheni, kirjoitin päiväkirjaa n 10 vuoden ajan melkein päivittäin. Niitä onkin kaapit pullollaan. Jostain kumman syystä en enää kirjoittanutkaan kun tunsin itseni onnelliseksi.
Kaikki päiväkirjani on täynnä katkeransuloista tekstiä siitä kuinka kaikilla muilla paitsi minulla on rakkaus, ja tekisin mitä vain että minäkin sen löytäisin. Sitten kun löysin ja olin onnellinen, ei enää sanaakaan. Ei pienintäkään mainintaa siitä tunteesta millaista on olla onnellinen, ja nyt en enää muista sitä.
Olen suhteessa, mutta silti olen yksin. Varmasti tuttu tunne monille ?